>Esittely

>Yhteystiedot

>Ajankohtaista

>Kokoukset

>Riistakortti

>Kuvagalleria

>Historia

>Riistakannat

>Legendaa

>Linkit

>Säännöt

>Pilkkikisa tulokset

Sivustolla vierailijoita:

38300

"METTÄHULLU"

Niitä on semmoisia "mettähullujakin", kuulen anoppini sanovan tyttärelleen kesken ruuanlaiton, luoden samalla katseen alta kulmain. Jatkan hyvään vauhtiin päässyttä keinuttelua kiikkustuolissa ja mietin, mitä hän mahtoikaan tarkoittaa toteamuksellaan. Nyt kaksi vuosikymmentä kokeneempana olen lähempänä anoppini lausetta kuin koskaan aiemmin.

Milloinkaan elämässäni en ole ollut niin voipuneessa tilassa tai muutoinkaan haluton, ettenkö olisi lähtenyt metsään yksin tai yhdessä jos vain siihen tilaisuus on tullut. Paljon koettuja metsäisiä elämyksiä on vaikea asettaa mihinkään arvojärjestykseen. Ne ovat ainutkertaisia tilanteita:

Kun reippaan pitkähkön kanalintupäivän päätteeksi oikaiset itsesi etelärinteen sammalikkoon ja siinä tunnin loikoiltuasi ilta-auringossa aloitat ylösnousun oikomalla puutuneita käsivarsiasi saatkin vastaukseksi kyyn kiukkuiseen sihinän aivan kosketusetäisyydeltä. Ääni varmasti syöpyy mieleesi ikiajoiksi kun kimpoat jousen lailla kanervikosta ja mietit millä saat pelastettua reppusi sahalaitaiselta petikaverilta. Tai kun olet varma tappavasta osumasta hirvisonnin kyljessä, mutta saapuessasi oletetulle osumapaikalle löydät vain kassillisen hirvenkarvoja ilman veripisaraakaan ja tuntikausien jäljityksestä huolimatta otuksesta ei jää muuta muistoa jäljelle kuin mettäkaverin kysymys: menetkös taas sinne "parturikivelle" passiin?

KÄMPPÄKAVEREINA

Tumma pilven soiro nousee tuulen mukana etelästä, tuuli voimistuu ja tiedän kohta kastuvani kunnolla jos en pian pääse synkän kuusikon syleilyyn.

Pistän juoksuksi, kuusentarrit vilisevät ohitseni kun poukkoilen iloisesti pehmeää taimikonpohjaa. Ensimmäiset isot sadepisarat alkavat tulituksen takin selkämykseen ja kuulen niiden tömäykset kuivaa puuvillakangasta vasten. Olen jo aivan ison metsän rajalla kun kaatosateen ryydittämänä heittäydyn viimeiset metrit naavaisen kuusen suojaan.

Aivan pääni korkeudella muutaman kymmenen sentin päässä on punarinta myös pitämässä sadetta, se kallistelee päätänsä puolelta toiselle tutkiessaan outoa metsän kulkijaa. Hetken hämmästeltyään se kuitenkin jatkaa kastuneen höyhenpeitteensä huolenpitoa.

Siinä tähyilemme kaksin punarinnan kanssa taivaalle, etsien viitteitä kuurosateen päättymisestä. Sateen taottua kuusikon täyttää sakeneva usva ja ilma on käsin kosketeltavaa. Pujahdan ulos "majastani" ja lintu jää vielä kotomieheksi, minä jatkan kesken jäänyttä patikointiani. Teen kaarroksen kesannolla olevalle syrjäiselle peltoläntille todetakseni sen lähiseudun olevan tyhjänä riistasta.

Suoriudun jyrkästä kivirakan täyttämästä rinteestä nuoren miehen hyvillä voimilla, vuoren laella pidän tauon, katselen kaukana siintävää lehtimetsää, johonka syksy on loihtinut kaikki kauniit värinsä. Mutta lehtimetsän takaa on nousemassa synkkä raskaan näköinen ukkospilvi, tummuudesta ja rintaman laajuudesta päätellen nyt olisi aika suoriutua katon alle. Heitän repun selkääni ja "puen" haulikon päälleni, otan suunnaksi ukkospilvet, koska ainoa sateensuojani on samassa suunnassa. Puoli tunti ehdin harrastaa reipasta menoani, kun salaman pitkä viirto lyö aivan pystyyn tummalla taivaalla ja yhtenäinen voimakas rätisevä ukkosen jyly täyttää metsän.

Samanaikaisesti alkaa voimakas kaatosade, sateen pauhussa ympäristö muuttuu aivan harmaaksi ja erotan enää jylhimmät kuuset edessäni. Nyt ei auta enää mikään muu kuin etsiä turvaa muutaman metrin päässä jykevillä juurillaan seisovan kuusivanhuksen helmasta.

Kuusen valtavat alaoksat yltävät lähes maahan saakka, levitän oksat erilleen toisistaan ja loikkaan kuivaan havumajaan sisälle. Ennen kuin jalkani tavoittavat maaperän tajuan keskellä laajaa kuusenalusta olevan siirtolohkareen sävähtävän pystyyn ja siinä siunaamassa katoavan kaatosateeseen jättäen vastapäiset alaoksat heilumaan. Hirvimulli oli ollut tupasella, myös sadetta pitämässä ja nyt se onneton joutui jättämään kortteerinsa vuokseni.

Istun kuusen juurelle selkä pihkaista kuusta vasten, tunnustelen kasaan painunutta sammalikkoa vierelläni joka on vielä lämmin äskeisen asukin jäljiltä. Sade jatkaa paatunutta käyntiään, mutta minulla on kuiva ja lämmin koti.

KAKSI SAALISTAJAA

Maa on kosteana kasteen jäljiltä, on elokuun puoliväli. Astelen kohti hämärässä siintävää viljapeltoa, jolta on jo sato korjattu, mutta kyyhkyille jäänyt vielä kylliksi nautittavaa. Olen jo aiemmin rakennellut kuusikon laitaan havuista kyttäysasennon, paikan olen valinnut huolella ja rakentamisessa en ole säästellyt vaivoja. Tarkkanäköisenä lintuna kyyhkynen erottaa pienenkin liikkeen tai poikkeaman lepopuiden läheisyydessä.

Asettelen houkutuskuvat peltoon pienryhmän muotoon, nokat vastatuuleen. Tarkastelen vielä saannostani kymmenen metrin etäisyydeltä ja lopuksi jahtipaikasta käsin. Valmistelut näyttäisivät olevan kohdallaan. Odottelen ja annan auringon nousta punaamaan kuusten latvoja.

Sitten saapuu ensimmäinen vierailija, rovauttamalla ruhonsa juuri kyttäyskopin yläpuolelle. Tarkastelemalla ylöspäin näen linnusta joitakin kohtia, mutta en erota sitä kunnolla. Siirtelen itseäni sivusuunnassa varovasti ja saan linnun näkyviini ja se on kaikkea muuta kuin sepelkyyhky. Nuori kanahaukka istuu patsaan lailla kuusen oksalla käpyrykelmän päällä ja tarkkailee herkeämättä juuri peltoon laittamiani houkuttimia. Haukka punnitsee etäisyyttä ja mahdollisuuttaan aamupalaan mutta en usko tarkkanäköisen linnun menevän niin halpaan että alkaisi mittelöimään voimiaan kaaveen kanssa.

Mutta se ei ole uskon asia jos linnun on nälkä. Näen kuinka haukka kurottaa jalkojaan ponnistaakseen hyvävauhtiseen liitoon. Lyhyt liito, tiukka kaarros ja nopea syöksy ja pienin kuvistani saa tuntea haukan kynnet muovi kaulallaan, kuulen vain omituista raapivaa ääntä kun haukka yrittää ottaa "hengiltä" houkutintani. Pian linnun mielen valtaa epäusko ja se poistuu pellon yli aivan eri suuntaan kuin mistä äsken saapui.

En uskalla käydä nostamassa kumolleen tyrkättyä kaavetta, vaan annan sen olla ja toivon kyyhkyjen silti kiinnostuvan pienparvestani. Muutamia yksilöitä lentelee etäältä, mutta yksikään niistä ei ole kiinnostunut "lajitovereistaan" kunnes arvaamatta kymmenkunta lintua ilmestyy horisonttiin. Ne lentävät ensin välinpitämättömästi kyttäyspaikan ohitse pari kertaa sitten kaartavat kuvien yli matalalta, koukaten lähipuihin istumaan.

Kuulen siipien tunnusomaisen "läpsytyksen" lintujen hakiessa arvojärjestyksen mukaista istumapaikkaa. Näen kojustani muutamia lintuja ne istuvat rauhallisina ja arvokkaina kuin olisivat kirkossa odottamassa jumalanpalveluksen alkua.

Sitten ne kuin yhteisestä käskystä pudottautuvat peltoon kaaveiden läheisyyteen, jokusen linnun vilkaistessa kyljellään olevaa toveriaankin. Annan lintujen rauhoittua syömään, pikkuhiljaa hivutan asettani ampuma-aukon suuntaan, varoen tekemästä mitään äkkinäistä liikettä.

Mutta silmäkulmastani huomaan äskeisen tuttavani ilmestyvän kuin tyhjästä ja iskevän kyntensä lähimpänä olevan sepelkyyhkyyn niskaan ja selkään. Kyyhkyn höyhenet eivät muutenkaan ole kovin lujasti kiinni, mutta nyt niitä irtoaa isoina tolloina ja linnun siiven iskut vielä vauhdittivat niiden ilmalentoa. Annan haukan ruokailla rauhassa ja jonkin ajan kuluttua kylläinen lintu saa vaivoin noustua siivilleen. Poistan haulikostani patruunat ja astelen esille, kerään kuvat pellosta sulloakseni ne reppuuni. Poistun hyvillä mielin tulosuuntaani ainutlaatuista kokemusta rikkaampana.

YLLÄTTÄVÄ SAALIS

Pyyäidin kimakka vihellys täyttää lähitienoon. Ääni on niin korkea ja voimakas, että nuorukaisen on mahdotonta päätellä, minkä kuusen pyy on valinnut konserttiinsa. Seuraavaksi ääni kuuluu aivan eri suunnasta ja nuorimies ei tiedä mihin uskoisi. Vihellysten sekamelska saa kaverikseen töyhtötiaisen "lipitystä" muistuttavan katkeamattoman säkeistön joka voimistuu ja voimistuu, kunnes linnun liike paljastaa olinpaikan.

Pyy ottaa vauhtia kiitoradakseen valitsemansa kuusen alaoksalta, ponnahtaen liitoon ja kadoten taimikon sekaan.

Sama toistuu erämiehen takana ja kohta sivulla. Nuorukainen on törmännyt vielä alkusyksynä yhdessä pysyttelevään pyypoikueeseen. Muutaman viikon sisällä nekin itsenäistyvät ja valitsevat omat pienet reviirinsä, mikäli eivät joudu kanahaukan saaliiksi, taikka sitten metsämiehen. Talvi ei sinänsä hyväkuntoista lintua tapa. Eikä kettukaan kuin sangen harvoin.

Seitsemään oli mies päässyt laskuissaan, seitsemän on iso katras pyyäidinkin paimentaa, tosin olivat linnut kylläkin jo omatoimisia ja herkillä aisteilla varustettu.

Nuorukainen siirtyy metsäautotieltä muutamalla loikalla pyiden perään taimikon ja vanhan metsän raja-alueelle, kaivaa pyypillin maastopuvun rintataskusta, istuu kannolle ja odottaa jokusen minuutin lintujen sekä sydämen lyöntiensä rauhoittumista. Pillin hän asettaa ensiksi väärinpäin suuhunsa puhaltaakseen kevyesti, taskun pohjalta mahdollisesti putkeen ajautuneet roskat pois. Kun pilli näyttää puhtaalta ja vireiseltä, aloittaa hän keskustelun lintujen kanssa.

Pari kertaa matkittuaan koiraspyyn reviirin merkkausvihellystä saa hän kiukkuisen vastauksen melko läheltä. Tämän jälkeen mies on pitkän tovin vaiti ja vaikka pyy ei kelloa tunnekaan, eikä muutenkaan ole kärsimätön luontokappale, sieppaa tätä siivekästä tunkeilijan vaiten olo jo riittävästi ja "karvakasa" toistaakin uhkauksensa voimakkaalla mutta lyhyemmällä lurituksella.

Lyhyestä virsi kaunis, muistuu vanha sanonta mieleen ja nuorukainen siirtää haulikkoaan parempaan valmiusasentoon, tietäen suunnan mistä pyy aikoo tulla vastustajansa voimia koittelemaan.

Pahaksi onneksi metsästäjän kannalta suotuisaksi kehittymässä oleva tilanne saa uuden käänteen auton moottorin surinaa muistuttavan äänen kantautuessa korviin. Jo etäältä näkyy valkoinen auton kylki vilahtavan ajoittain kuusipuiden lomitse ja mikä pahinta auto hiljentää juuri miehen kohdalla pysähtyen kokonaan. Moottorin sammuessa havahtuu erästäjä auton ovien pamahduksiin ja sitten kummankin sukupuolen keskustelu on vallalla.
- Olut meinaa tulla läpi, piipahdan pensaassa, kuuluu naarasmainen naukaisu.
- Okei, kuittaa kuskina oleva karju.

Kauhukseen nuorimies huomaa ihmishahmon harppovan häntä kohti hänestä kuitenkaan tietämättä, pysähtyen vain viiden metrin päähän hyvin maastoutuneesta metsämiehestä. Nainen pyörähtää sirosti kannoillaan rintamasuunnan kääntyessä autolle päin, hiljaisessa syysillassa kuuluu vain voimakas vetoketjun kirahdus ja farkut ovat hetkessä naisen nilkoissa. Absurdi näky: hämärtyvässä syysillassa tummaa kuusikkoa vasten, päärynän muotoinen ja aivan lumen valkoinen takamus.

Naisen vielä kyykkiessä kanervikossa mies miettii, heittääkö kävyllä vai ampuako ilmaan. Onneksi tilanne raukeaa siltä osin naisen nopeaan irtiottoon "käpykäymälästä". Autolle päästyään pariskunta juttelee hetken, miehen todetessa: hyvä paikka hävittää roskat. Mies sinkoaa roskapussin voimallisesti moukarimiehen heitto-ottein ja pitkät sangat antavat lisävauhtia raketin lailla lentävään jätepussiin.

Kuusikkosuojassa heilahtaa puoliautomaattihaulikko poskelle ja tähtäinkisko tavoittaa roskapussin sekä määrittää tarvittavan ennakon salamannopeasti. Kumea laukaus täyttää muutenniin rauhaisan illan ja roskapussi saa täydellisen osuman savikiekkopanoksesta lähietäisyydeltä reveten aivan pirstaleiksi ja levittäen sisältönsä taivaan tuuliin, sataen sieltä lumen lailla alas.

Kauhistunut pariskunta livahtaa autoonsa ja kaasuttelee metsätietä eteenpäin jättäen kaksi perunapellon vakoa muistuttavan uraa jälkeensä.

KAHDEN TULEN VÄLISSÄ

Maata rötkötämme laavukankaan suojassa, toistuvat sadekuurot koittelevat suojamme luotettavuutta. Tulellakin on ajoittain vaikeuksia pysyä hengissä, järven selältä puhaltavan tuulen sekä vaakasuorana kiitävän sadeveden yhteisvaikutuksessa. Seuralaiseni on nukahtanut auki levitetyn makuupussiin päälle, pitkän uuvuttavan päivän jälkeen.

Lisään tervaksia tuleen saadakseni lisää lämpöä ja valoa. Valon kajossa seuraan nukkuvan kymmenvuotiaan pojan ilmeikkäitä kasvoja. Kovasta väsymyksestä huolimatta hän ilmeisesti käsittelee päivien tapahtumia ikään kuin eläen hetket uudelleen. Poika on jo kolmatta syksyä mukana lintu ja jänisjahdeissa, vähäisistä ikävuosistaan huolimatta hän on aina seurannut minua nurkumatta ja uskollisemmin kuin monenkaan koira.

Retuutan poikaa hihapuolesta, koetan saada hänet tähän maailmaan takaisin.

- Nousepas, sade näyttää taukoavan, on vielä valoisaa iltaa askareisiin, mennään puun hakuun, vikittelen miehenalkua.
- Koitetaan, koitetaan, saan vastauksen havuvuoteelta.

Kaivan haulikkoni pressun alta, pojalle jätän kirveestä huolehtimisen. Peräkanaa askellamme loivasti laskevaa mäntykangasta, notkelman pohjalla törmäämme paikkaan joka on myllerretty laajalta alueelta mustalle mullalle.

- Karhunko tekosia, kysyy poika aristellen minulta.
- Ei, hirvisonnit ovat ottaneet mittaa toisistaan, eikä niistä ole vaaraa meille kummallekaan, totean.

Pojan kasvoilla on helpottunut ilme hänen keräillessä pintakosteita männyn oksia tulipuiksi. Pilkomme vielä ison tervaskannon ja kaksi vähän pienenpää törröttäjää iltanuotioon sekä riistämme isoimman kannon tervaisimmat kohdat aamua varten sytykkeiksi, koska ne syttyisivät aina kelistä riippumatta.

Niputamme tervakset kahteen hieman erisuuruiseen kasaan, kaivan housujen reisitaskusta nahkaiset irtoremmit, joista ojennan pojalle kaksi kehottaen häntä sitomaan nippunsa kantokuntoon.

Saavumme tukikohtaamme jonkin ajan marssittuamme, rojautamme kantamukset selästämme, ja ruokimme tulta uusilla tuotteillamme.

Ehdotan pojalle iltapalan valmistusta ja vaimea pään nyökkäys kertoo samansuuntaisesta näkemyksestä.

Kaivan pienen valurautapannun repun pohjalta, esilämmitän sitä hetken tulen loimussa, tipautan siihen pienen nokareen kohmeista voita. Voin sulettua tasaisesti siivutan pannulle sipulin. Sipulin pikkuhiljaa ruskistuessa perkaan sekaan kantarellin ja pari pientä herkkutattia, joilla ei yleensä tähän vuodenaikaan saa enää herkutella. Suut messingillä nautimme kevyestä iltapalastamme joka koostuu sienien lisäksi ruisleivästä ja pannukahvista.

Illan jo hämärtyessä päätämme ennen yöpuulle laittoa tarkastaa lähirannat ja kaislikot mahdollisesta sateen aikana saapuneesta muuttovoitosta.

Kahlaan matalassa rantavedessä, väistellen ammoin veteen suistuneita liekopuita ja tähyillen samalla etumaastoa sieltä todennäköisesti ylös kimpoavien tavien varalta. Kierrettyämme pitkän hiekkapohjaisen niemen kaislikot emme saa kontaktia vesilintuihin. Vasta paluumatkalla, jo melkein pimeässä kuulemme ylitsemme kiitävien telkkien nopeat siiven iskut jotka vaimenevat läheiseen lahteen.

Päätämme valmistautua vastaanottamaan erämaan rauhaisan yön. Nyt poika vuorostaan retuuttaa minua hihapuolesta.

- Mikä on tuo kummallinen ääni, kuulen aavistuksen jännittyneen äänen kysyvän viereltäni.

Nousen kyynärpäitteni varaan ja kuuntelen sysimustaa yötä. Jostain etäältä järven takaan kuulen hirvisonnin vaimeaa "öhkimistä".

- Iso sonni siellä etsii painikaveria, koetan keventää tunnelmaa, kun tiedän etäisyyttä otukseen olevan runsaasti.

Olemme jo rauhoittumassa ja ummistamassa silmiä uudelleen jatkaaksemme untamme kun sama hirvisonnin "taistelumylvintä" toistuu, mutta nyt voimakkuudeltaan monikymmenkertaisena aivan laavumme takaa.

Lamaannun ensin täysin, mutta nopeasti saa hoivavietti vallan. Sonnia ei saa päästää lähelle, koska sen etusorkat ovat pahemmat ja nopeammat "pistimet" kuin sen sarvet. Kiskaisen makuupussin vetoketjun auki - tempaisu on niin raju että laadukkaastakin vetoketjusta jää "hantaaki" sormien väliin. Pujottaudun salamana nukkumissuojastani mäntykankaalle ja otan muutaman ripeän askeleen paljain varpain ja ainoastaan alusvaatekerta ylläni.

Männynneulaset sekä kävyt satuttavat paljaita jalkapohjiani, kuulen jo aivan läheltä sonnin metelöinnin ja etukavioiden kuopimisäänet. Nappaan käsikopelolla puuta vasten nojallaan olevan haulikon vasempaan kouraan ja oikealla hamuilen maassa lojuvasta patruunavyöstä patruunat.

Ehdin ruokkia asettani kahdella patruunalla kun kuulen kruunupään tulevan aivan kohti. Muutaman metrin päässä aivan laavun kohdalla tumma valtaisa otus tekee kuitenkin jyrkän käännöksen.

Jonkin aikaa pimeästä kuuluu veden loiskimista, kookas "herätyskellomme" on ottanut suunnaksi kaukana valtionmailla melskaavan lajitoverinsa.

Palaan laavulle aseen kanssa ja näen pimeässä vain pojan vaaleat kasvot ja kuulen hänen sanovan:

- Hirvisonnit, ei niistä ole vaaraa meille kummallekaan.

RYMY

Rymy erisnimenä ei kylläkään minun mittapuuni mukaisesti ollut sopiva nimi yhdellekään kulkevaiselle, kunnes olin ollut tarpeeksi monta kertaa tekemisissä Pekan lempinisäkkään kanssa, nisäkkään joka voimansa tunnossa painoi 38 kiloa, mutta oli vertaansa vailla oleva "jänispuimuri".

Pekka halusi oman koiran ja vieläpä ajokoiran, jonka hän muistaakseni kahvipaketilla tai muulla vastaavalla riemuksensa ja asuinkumppanikseen saikin, melkein yhdeksäksi vuodeksi. Kunnes eräänä syksyaamuna tämän puuhakkaan otuksen jänisajot loppuivat kuin leikaten lähellä soidinsuota. Edes haulikon kantaman päässä passissa olleet Pekka ja Tapsa ei koskaan saaneet tietää mitä koiralle tapahtui. Luutakaan ei ole löytynyt tästä otuksesta, mutta tutkapanta löytyi, tosin Pekan pirtin pöydältä. En vaan tiedä syytä miksi Rymy silloin kuljeskeli ilman "kaukosäädintä", liekö paristot loppuneet kojeesta.

Reippaitten juoksuhalujen lisäksi koirasta löytyi myös inhimillisyyttä, niinä syksyaamuina kun Pekka ei ollut mukana jänismetsällä ja minä kuljin Rymyn kanssa kahdestaan pääsin aina parempaan keskusteluyhteyteen näin yksin ollessani. Rymy muisti aina ilmoittaa olemassaolostaan silloinkin kun jänistä ei heti löytynyt. Kerrankin olin kävellyt hissukseen kivimäkeä alas viettävän traktoritien ja poikennut sivuun noin kymmenen metrin päähän termoskahville.

Näin jo kaukaa Rymyn seuraanvan tiellä olevaa hajujälkeäni ja siinä kohtaan missä olin poikennut sivuun, Rymy löi totaalisesti liinat kiinni ja poikkesi heti viereeni, pukkasi polveeni, näykkäisi käteeni ja ikäänkuin ilmoitti, tässä ollaan ja vielä ei löytynyt, mutta kohta mettä raikaa ja rymisee.

Ja raikashan se, kun oli huono kuiva keli ja pupua ei löytynyt, kelpasi Rympälle suurriistakin. Pian sain taas kauhukseni todeta kuinka hirven kaksoisvasat rynnivät yhtäälle ja lehmä toisaalle koira kintereillään. Vasat heittivät mutkan, palasivat melkein lähtöpisteeseen ja emohirvi eksytti koiraa tai oli siihen katsekontaktissa. Koira yleensä lopetti sorkkaeläinten hätistelyn jos otus malttoi seisahtua, näin tekikin yleensä hirvi, mutta peura ei milloinkaan.

Turkisriistaakaan ei koira kaltoin katsonut. Olin itsekin todistamassa ainakin puolenkymmen supikoiran maallisen vaelluksen päättymisen Rymyn väkivahvoissa leuoissa. Koira haukkui niin kauan supia kunnes Pekka tai minä ehdittiin paikalle ja ilman eri kehoitusta koira hyökkäsi salamannopeasti ja yleensä tämä väkivaltainen tiedustelu päättyi muutamassa sekunnissa supikoiran retkottaessa poikittain Rymyn suussa, oli kyse kuinka isosta supista tahansa.

Erittäin kovien mettähalujen lisäksi tämä oivallinen otus omasi myös poikkeksellisen kovat syömähalut, tunnusomaista tälle piskille oli että kaikki kelpasi ruuaksi. Rymyn kontolle voidaan pistää minun ja Pekan viikonlopuksi varaamat 16 sämpylää, jotka tämä hyväkäs hotkaisi yhtenä iltana Kuuselan kämpällä ja samalla meni pussinsulkija sekä puolet Vilenin leipomon leimalla varustetusta muovipussista, ennen kuin Pekka sai kiskottua loput muovit ajurin kuonosta loitommalle. Kerran tämä sulavalinjainen ajokoira kesken kiivaimman rusakkoajon kiskaisi erään talon lintulaudalta kunnon kaikaleen linnuille tarkoitettua sianihraa nahkoineen. Ainoa miinus oli se, että ihra oli kiinnitetty harakoiden ja närhien kiusaksi rautalangalla lintulautaan. Seurauksena tästä lintulauta tukirankoineen kaatui ja läskinpala rautalangan vuoksi juuttui Rymyn nieluun.

Muistan myöskin tapauksen jolloin jänönen ei ollut tarpeeksi rivakkakinttuinen, vaan hävisi kujanjuoksun koiralle jo muutaman sadan metrin jälkeen. Ajon yhtäkkiä loputtua Rymy saapui muina miehinä ja maha pyöreänä luoksemme käyden auton takapenkille ruokalevolle ja kuorsaamaan.

Myöskin marjoja, puolukoita koira piti arvossaan, jos ne joku oli ensin noukkinut ja siivonnut, tosin sienistä kelpasi vain kanttarellit, muihin se ei kirsullaakaan kajonnut. En ole vielä kuuna päivänäkään törmännyt vastaavanlaiseen uskolliseen ystävään ja tuskin koskaan törmäänkään. Pekkaakin juuri tämän koiran poismeno kouraisi syvältä, sen näki miehestä mutta pyytöhommat jatkuivat tilalle tulleella Jekulla jolla oli omat kujeensa, kuten nimikin jo sen paljastaa.

Kahdeksan syksyä ja lähes 150 "vieterikinttua": ei hassumpi saavutus niin sanotulta kahvipakettikoiralta.

Pekan & Rymyn muistoksi
Ari Mäkiharju

Oravannahkoja

Oravan nahat olivat arvokkaita ja niiden metsästys usein aloitettiin ennen virallisen metsästyskauden alkamista. Vasta lupakauden alussa viranomaiset tiedottivat, mikä jalka sen vuoden oravannahoissa piti jättää nylkemättä, jotta nimismies voisi nahkoja leimatessaan tarkistaa, että ne olivat kyseisen metsästyskauden satoa. Nahat piti leimauttaa nimismiehellä ennen kuin niitä saattoi myydä. Eräskin Koronkylän mies muistelee, kuinka heillä oli oravanmetsästys aloitettu ennen lupakautta ja joku oli nimismiehelle kannellut asiasta. Niinpä eräänä päivänä liikkuvan poliisin miehet tulivat taloon ja tarkastivat sen sahajauhoullakkoa myöten löytääkseen mahdollisia leimaamattomia oravannahkoja. Onneksi isäntä oli hieman aiemmin vienyt nahat ullakolta heinälatoon ja näin säästyttiin käräjäreissulta. Nykypäivänä on vaikea kuvitella, että muutaman oravananahan takia järjestettiin kotietsintöjä kuin pahempikin rikos olisi ollut kyseessä.

Jäljet hangessa

Korossa metsästettiin joskus suurempaakin riistaa ”omalla luvalla” ennen järjestäytyneen metsästysseuratoiminnan alkua. Kerrotaan, että eräs parivaljakko Koronkylästä ja Vaskuulta ampuivat hirven Ahvenvuoren tienoilta ja vetivät lihat vesikelkalla radalle ja sitä pitkin resiinalla Vaskuulle. Jäljet siis häipyivät rautatielle ja asiaa epäiltiin näin junamiesten tekosiksi. Toki tieto todellisista tekijöistäkin kiersi myös viranomaisten tietoon. Hirven ampuja muisteli vanhana miehenä, että kerran seuralla iltamissa poliisi Vaskuu kyseli häneltä; ”Onkohan siinä mitään perää, kun kylällä puhutaan, että sinä olet ampunut salaa hirven”. Mies kertoo siihen vastanneensa, että ei siinä mitään perää ole. Tähän puolestaan poliisi Vaskuu totesi, että sitähän minäkin ajattelin, että perätön sellainen juttu on. Ja näin asia oli loppuun käsitelty.

© Patalanmajan
metsästysseura

:: Esittely :: Yhteystiedot :: Ajankohtaista :: Kokoukset :: Riistakortti :: Kuvagalleria :: Historia :: Riistakannat :: Legendaa :: Linkit ::